lauantai 10. joulukuuta 2016

Twerkkaus ammattina

Anonymiteettini säilyttämiseksi en voi paljastaa blogissa ammattiani. Ammattini harjoittajien pitäisi kuulemma olla viisaita ja vakavasti otettavia, joten vähäinenkin maineeni menisi heti, jos nimeni yhdistyisi tähän paljastusblogiin.

Mutta yritteliäänä pohjalaisena koska olen kiero melkein sukua savolaiselle, keksin keinon kiertää ongelman. Kerron työstäni kutsumalla sitä twerkkaukseksi. Jos et lue säännöllisesti iltapäivälehtiä tai ole teini-ikäisen äiti, voit tarkistaa wikipediasta, mitä twerkkaus tarkoittaa. Siis paitsi blogitekstissäni. Minä käytän twerkkausta nyt vain oikean työni korvaavana koodisanana.

En valinnut sanaa twerkkaus vain siksi, että se kuulostaa hauskalta. Vähän niin kuin virkkaukselta, mutta nyt ei heilutellakaan puikkoja vaan jotain muuta. Valitsin sanan siksi, että kahdella ammatilla on paljon yhteistä.

Ensinnäkin kummassakin tarvitaan vahvoja pakaralihaksia. Voisi sanoa, että ilman rautaista persettä istumalihaksistoa ei pärjää kummassakaan ammatissa.

Myös skootterilla ajoon tarvitaan istumalihaksia


Käytössä terästyneiden istumalihasten ohella tarvitaan timantinkovaa itsetuntoa. Twerkatessa altistaa itsensä aina muiden mielipiteille ja näkemyksille.

Suurin osa yleisöstä osaa onneksi käyttäytyä. Mutta aina joukkoon mahtuu se kuusen kirkkain kynttilä, joka kuvittelee, että koska twerkkaaja on kammennut itsensä ylös kaiken kansan kummasteltavaksi, kaikella kansalla on oikeus ilmaista ääneen joka ainoa aivopieru, joita kaiken kansan kahden harmaan aivosolun välisessä törmäyksessä on päässyt syntymään.

Jos hissi jää jumiin kerrosten väliin, aina ei voi muistaa, että joskus vaikeneminen on kultaa. Mutta vaikka ei olisi kullan perään, niin sitä hopeaistakin vaihtoehtoa eli itseilmaisua voi harjoittaa monella tavalla. Negatiivisetkin asiat pystyy halutessaan ilmaisemaan loukkaamatta. Paitsi jos sosiaaliset taidot ovat 2-vuotiaan tasolla, mutta siinä tapauksessa inkkarit ovat karanneet kanootista ajat sitten kyse on diagnoosista eikä aikuisen vastuusta mitän ilmaisun laatuun tulee.

Iso ristiriita syntyy tietenkin siitä, että samalla, kun twerkkaaja pelkää yleisön reaktioita, hän janoaa niitä. Ilman yleisöä twerkkaus on turhauttavaa itsekseen nyhertämistä. Koko idea oikeastaan on juuri niissä yleisön aivosolujen välisissä törmäyksissä.

Samalla äärimmäisen turhauttavaa on myös silloin, jos joku yleisöstä ei tunnukaan ymmärtävän twerkkausnumeron ideaa. Yksittäisen kansalaisen makuasiana esitetyn, asiallinen mielipiteen vielä kestää, mutta aina joukossa on joku, joka kohottaa itsensä muita viisaamman kriitikon asemaan ja kailottaa mielipidettään niin kovaäänisesti, ettei twerkkaaja kuulekaan enää niitä loppuyleisön ihastuneita huokauksia vaan ainoastaan sen omaan ääneensä ihastuneen totuuten torven törähdykset.

Tämä ottaa pannuun, sillä twerkkaaja on kuitenkin yleensä hionut esitystään vähintään vuoden ja usein enemmänkin. Rikastumaan twerkkauksella pääsee vain äärettömän harvoin, joten maallisen mannan sijaan tyydytystä voi tuoda vain henkinen gloria. Twerkkaaja ei sitä paitsi improvisoi minkään taivaallisen inspiraation varassa. Hänellä on tukenaan koreografi, joka antaa kyllä suojatilleen varsin vapaat kädet twerkkausnumeron toteuttamiseen, mutta samalla pitää tarkasti huolen siitä, että showsta tulee esityskelpoinen. Koreografi hioo esitystä yhdessä twerkkaajan kanssa parhaaksi mahdolliseksi. Joten kun takana on hikeä ja kyyneleitä, väheksyvä älämölö voi tuntuaa harmittavan sijaan murskaavalta.

Twerkkaus on siitä kätevää, että sitä voi tehdä missä vaan, vaikka Iseo-järven rannalla


Kaikella kansalla on kuitenkin omat aivot, maut ja mieltymykset. Tässä jännityksessä twerkkauksen koko suola onkin. Twerkkaaja twerkkaa ja yleisö arvioi. Joko hiljaa mielessään tai kovaan ääneen. Twerkkaaja pähkäilee jo ennen suurta H-hetkeä: ymmärtääkö yleisö, mitä haluan kertoa puristelemalla pakaralihaksiani juuri tässä kohtaa? Huomaako yleisö, että taivutan lantiota oikealle vasemman sijaan, vai olisiko pitännyt pystyttää katseet oikeaan suuntaan ohjaava valomainos?

Joskus yleisö ymmärtää, joskus ei. Mutta silloin kun ymmärtää, twerkkaaja on twerkkaajien taivaassa. Kaikki ne hikiset hetket twerkkausnumeroa hioessa, kaikki ne illat ja aamut, keskipäivät ja yöt, jolloin twerkkaaja on kysynyt itseltään, eikö olisi päässyt vähemmällä keskittymällä letkajenkkaan? Kaikki turhautumiset unohtuvat, koska joku yleisöstä on saanut twerkkausnumerosta juuri sen, mitä twerkkaaja on halunnutkin antaa.

Twerkkaus on aina paljastelua. Sekä oikea twerkkaus että minun harjoittamani valetwerkkaus. Kummassakin lajissa ammennetaan itsestä, näytetään yleisölle jotain, jota yleisö ei ehkä olisi itse valmis esittelemään. Twerkkaaja paljastelee vähintään pakaroitaan, joskus enemmänkin.

Joskus twerkkaaja on yleisön edessä täysin alasti. Jotkut kutsuvat sitä strippaamiseksi, mutta minä käytän termiä omaelämäkerrallinen twerkkaus. On mahdotonta twerkata ammentamatta jotain omista kokemuksistaan. Vaikka pakarat olisikin verhoiltu ainakin näennäisesti lateksiin, niin alta kuultavat kummut ovat omia.

Katsoja saattaa kuvitella lateksia ihoksi tai ihoa lateksiksi. Tästäkin syystä twerkkaaja jännittää esityksensä vastaanottoa. Mitä enemmän itseään paljastelee, sitä alastomampi ja suojattomampi on myös yleisön kommenteille.

Tässä kuvassa on enemmän tai vähemmän piiloteltua symboliikkaa


Toisaalta yleisön mahdollinen positiivinen reaktio on sitten niin arvokasta, että sen vuoksi kannattaa riskeerata. Jos yleisö ymmärtää, twerkkaaja saattaa tuntea tulleensa hyväksytyksi omana itsenään. Joskus jopa ensimmäistä kertaa elämässään.

Kun paljastukset, joskus lähes huomaamattoman pienet kokonaisuuden osat herättävät yleisössä vastakaikua... siinä saattaa olla twerkkaajan tärkein syy koko touhulle.

Tunne, että osia omasta sielusta hyväksytään sellaisenaan. Tunne, että twerkkaus rakentaa sillan itsen ja muiden välille.

Yhteyden luominen ihmisten välille. Ehkä sitä twerkkaus lopultakin on. Sillä meillä kaikilla on pakarat, paljastelimme me niitä julkisesti tai emme.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

PMS-oireita palmun alla

Jos lehtiä on uskominen, niin suomalainen muuttaa ulkomaille kahdenlaisin odotuksin.

Ensimmäinen visio muutosta on kärsimysnäytelmä, jonka päähenkilönä on outoa mongerrusta suoltavaan kikoloon rakastunut Marttyyri. Marttyyri olisi pysynyt huomattavasti mieluummin suon reunalla kuokkimassa tai vähintäänkin toimivan julkisen liikenteen, neuvolajärjestelmän ja kirjastolaitoksen piirissä, vaan minkäs teet, kun Marttyyrin sydän on oikutellut ja pakottanut Marttyyrin kuljettamaan muumimukeja pursuavat pakaasinsa jonnekin Jumalan selän taakse.

Ja vaikka Marttyyrin sukulaiset löytäisivätkin etelän hetelmän asuinpaikan Euroopan kartalta tai edes sen laidalta, niin joka tapauksessa neljää vuodenaikaa ja ilmaista hammashuoltoa kaipaava Marttyyri itkee oliivipuun juurella uusien maanmiestensä kieroutta, olematonta lämmitysjärjestelmää ja väärinpäin avautuvia ulko-ovia.

Toisen vision ulkomaille muuttamisesta maalaa hempeän vaaleanpunaisin ja terhakan pinkein sävyin Onnenpekka. Onnenpekka vihaa loskaa, sadistista verottajaa ja lottovoitolla uuden koslan hankkinutta naapuria. Onnenpekka haluaa oman lottovoittonsa ilman yhtään lisänumeroa: hän aikoo muuttaa ikuiseen kesään naukkailemaan halpaa viinaa. Onnenpekka on tutustunut uuteen asuinmaahansa viikon tai joskus jopa kahden viikon pakettimatkalla ja tietää, että siellä lomaillaan vuoden ympäri ja palmun alla kipataan sangriaa kaksin käsin kurkusta alas. Samalla Alkon hintoja maksavalle entiselle naapurille tietenkin hihitellen. Ruoka on käytännössä ilmaista ja ulkomaanpellet toivottavat Onnenpekan messiaana tervetulleeksi luokseen kertomaan, kuinka maailma oikeasti makaa.


Todellisuus askeltaa tietenkin katinkultaisella keskitiellä. Jos ulkomailla ei löydy Eedeniä, niin ei siellä kiirastulikaan varpaita polttele. Onnenpekka oppii, että sypressin varjossakin tehdään töitä. Ja toisaalta, kunhan Marttyyri malttaa luopua suruhunnustaan, alkaa uuden maan tavoissa näyttäytyä järjen hiventäkin. Lämmitys toimii toisinaan ja aina vastaantulija ei aiokaan ryöstää Marttyyrin Kalevalakoruja ja Marimekon kassia, vaikka Suomi-designin laatu näkyykin kilometrien päähän ainakin asiaan vihkiytyneille.


Loppujen lopuksi arki ujuttautuu uomaansa maasta riippumatta. Laskut on maksettava lämpimissäkin maissa, ja jostain on saatava resepti eksoottisten kukkaköynnösten aiheuttamiin allergioihin. PMS-oireet piinaavat myös palmun alla, näkyi horisontissa merta tai ei. Ja ihmisiä ne ovat ne kummallista älämölöä pitävät ulkomaan asukitkin, ja joskus jopa niin fiksuja, että ymmärtävät ystävystyä myös sieltä suon reunalta saapuvan pohjoisen ihmeen kanssa.


Uuteen maahan muuttaminen vaatii aktiivista sopeutumista. Mitä kauemmas tuuli kuljettaa, sitä erilaisemmilta uuden kulttuurin tavat ja temput voivat tuntua. Joko tulokas on kiinnostunut oppimaan uuden kielen ja suhtautumaan avoimesti valtakulttuurin kummallisuuksiin, tai sitten hänen hartaimmaksi harrastuksekseen muodostuu pään paukuttaminen seinään.

 Ensimmäinen vaihtoehto on yleensä kivuttomampi, vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Jos on nimittäin tottunut levittämään voita näkkärin reikäpuolelle, voi ottaa todella koville opetella rasvan sively sille sileämmälle puolelle. Vasta jossain vaiheessa sitä saattaa hoksata, ettei sillä useimmiten ole mitään väliä, kummalle puolelle levitettä lisää. Loppujen lopuksi aika harvasta asiasta kannattaa tehdä periaatekysymystä. Ja aina on mahdollista hymyillä ja nyökytellä julkisesti ja sitten kotioloissa sivellä margariinia vaikka molemmin puolin leipää.


Minähän sen tiedän. Kun aikoinaan raahasin Iittalan lasejani ja Arabian lautasiani Euroopan poikki, päädyin hakkaamaan päätäni seinään ainakin kolmen vuoden ajan. Sitten alkoi helpottaa, kun myönsin, että vaikka ihmiset eivät ymmärräkään käytännöllisen pukeutumisen päälle ja kauppojen aukioloaikojen muistamiseen tarvitaan 500 gigatavun työmuisti, niin uudessa maassa saattaa sittenkin selvitä hengissä.

Ja vaikka suomalaiset tietävät kaiken ja jos eivät tiedä, niin sitä ei ole tarpeenkaan tietää, niin joskus voi olla hyväksi myöntää, että aluksi ihan naurettavalta kuulostavassa aataminaikuisessa tyhmyydessä saattaa joissain harvinaisissa tapauksissa olla jopa viisauden alku.

Yhtäkkiä sitä huomaa uuden kulttuurin vieneen pikkusormen ohella myös peukalon ja palan etusormea: yhdessä silmänräpäyksessä hädin tuskin 20 vuoden kuluttua sitä havahtuu, että on kuluttanut kolme tuntia valmistaakseen ateriaa, jota syödään sitten seuraavat neljä tuntia. Ja yhtenä päivänä tajuaa motkottavansa lapselle vaatteiden likaamisesta ja antaa tämän syödä kaupantädin antaman karamellin, vaikkei edes ole karkkipäivä ja ksylitolitkin ovat unohtuneet kotiin.



Arki on sujahtanut huomaamatta uomaansa. Elämä ulkomailla onkin ihan tavallista. Kunnes eräänä päivänä miehelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä merta edemmäs kalaan. Sopeutumisprosessi magnolian juurelle on hädintuskin puolivälissä, kun jo kysytään halua sopeutua palmun alle.

Tällä kertaa en muuta yksin, vaan mieheni ja tyttäreni kanssa. Toisaalta odotamme innoissamme uusia maisemia ja seikkailuita, toisaalta tiedän jo kokemuksesta, että lomaparatiisissa asuminen ei todellisuudessa tarkoita lomailua. Päinvastoin, jostain on saatava tuplasti normaalia enemmän energiaa: ainakin alussa iso osa ajasta ja voimista menee siihen, kun kaivetaan uomaa uudelle arjelle.

Onneksi vanha resepti toiminee myös tällä kertaa: sukelluspainojen avulla jalat pysyvät tukevasti maanpinnalla myös korallihiekassa, ja toisaalta väistämätön kulttuurisokki lievenee, kun nenälle asettaa vaaleanpunaiset lasit. Ja kun pohojalaisesta on kyse, niin päänsärkypillereille tulee myös menekkiä: jossain vaiheessa niitä tarvitaan pehmentämään oman kallon kovapäisyyttä koettelevia iskuja.

Niin ja silloin tällöin se sangriapaukkukin voi olla ihan paikallaan. Kyllähän seikkailuja on juhlistettava. Vaikkei uusi asuinpaikka puhdas paratiisi olisikaan, niin sisulla sitä pärjää myös Eedenistä idempänä.




lauantai 26. marraskuuta 2016

4-kympin kriisi

Todellisuus iski päin kasvojani heti herätessäni. Tai no ensimmäiseksi iskin kasvoilleni flunssaviruksia kuhisevan nenäliinan.  Mutta heti sen jälkeen. 

Viimeinen päivä 39-vuotiaana. 

Minulla on taipumusta jättää asiat viime tippaan. On nautinnollista hikoilla hysteriaa ja tuntea paniikissa tykyttelevän sydämen elinvoimaisuus, kun katse on kiinnittynyt uutta nopeusennätystä tavoittelevaan minuuttiviisariin.

Tänään olen kuitenkin tavallistakin enemmän myöhässä. Minulla oli nimittäin suuria suunnitelmia elämäni ensimmäisille 40 vuodelle. Minulla oli tavoitteita.

Pelkään pahoin, etten ehdi toteuttaa kaikkia suurenmoisia suunnitelmiani tämän päivän kuluessa. Älkää uskoko huhuja: kyse ei ole laiskuudesta tai halun puutteesta. Syypäänä saamattomuuteeni ovat ämpärit.



Kuvan saavi ei liity tapaukseen


Minulla oli bucket list. Bucket on englantia ja tarkoittaa ämpäriä. Suomalaiset tunnetusti rakastavat ämpäreitä, joten kaikilla suomalaisilla pitäisi olla ainakin yksi ämpärillinen unelmia, jotka sitten pitäisi vielä toteuttaakin tiettyyn aikarajaan, niin kuin kuolemaan, mennessä.



Vaan ämpärilistaani ei löydy mistään. Ämpäri löytyy, mutta se on tyhjä. Onneksi, koska täysi ämpäri tarkoittaa mahatautia pelkän flunssan sijaan.

Vaan mistä minä nyt tiedän, olenko saavuttanut kaikki tavoitteeni? Muistan, että ne olivat yleviä ja hienoja.

Löysin kyllä pari listaa. Yhdessä luki Temptation Island, Big Brother ja Diili. Mutta uskon ja toivon, että listassa oli kyse tv-ohjelmista, joita en ole koskaan katsonut enkä aiokaan katsoa.

Löysin toisenkin listan.

Maailmanrauha, lihottamaton suklaa ja liivate, josta ei tule klimppejä. 

Mutta tämäkin on joko yltiöpositiivisen taivaanlannanmaalarin kauppalista tai sitten inspiraation vallassa kirjoitettu lista keksinnöistä, joiden avulla ansaitsisin omaisuuden.

Piti arvata. En löydä mistään oikeaa listaa. Mistä minä nyt tiedän, olenko elänyt ensimmäiset 40 vuotta niin kuin piti? Olen virallisesti keski-ikäinen ja ihan hukassa. Ja flunssassa.

Toisaalta minulla on myös salaisuus. 

Kuva ei liity mitenkään salaisuuteen


Salaisuus on henkilöllisyyteni. En aio paljastaa sitä. Tulen tekemään tässä blogissa paljasteluja, jotka saavat Suomen kirkolliset piirit... ei kun siis kulttuuri... ei kun siis pienet... no hyvä on, saavat ainakin lasten piirileikit pyörimään.

Eli älkää arvuutelko, kuka täällä kirjoittelee. Ette tule saamaan sitä selville. Haluan, että salaperäisestä henkilöllisyydestäni tulee kestopuheenaihe Vauva-lehden, Suomi24 -sivuston ja Maaseudun tulevaisuuden keskustelupalstoilla. Kuka on Notorious C.H.I.C? Mitkä ovat hänen todelliset tarkoitusperänsä? Mikä taho rahoittaa hänen blogiaan? Kuka järjesti J.F.K:n salamurhan?

Hah, saatte arvuutella niin paljon kuin haluatte. Totuutta ette saa milloinkaan selville. Ette koskaan. Ette ainakaan siihen saakka, kunnes Seiska tai joku muu kylttyyrilehti tarjoaa minulle erityisen hyvää diiliä yksinoikeudella sekä Kanarian-matkaa, jolloin saatan lehden kustantaman juomabudjetin voimin paljastaakin henkilöllisyyteni. J:F:K:n murhaajaa tai Jimmy Hoffan hautapaikkaa en valitettavasti tiedä. Tai niin minä ainakin väitän. Kunnes Seiska tai joku muu kylttyyrilehti... ei kun hetkinen, tämä vissiin käytiin jo läpi.

Kuten ehkä huomasitte, kuvat eivät liity mitenkään koko postaukseen, mutta on kai niitä kivempi katsoa kuin räntää?


Joka tapauksessa toivotan teille miellyttävää viikonloppua tai viikkoa tai mitä eksoottisia kalentereita nyt sitten seuraattekin. Minä en ehdi tämän enempää kirjoitella, pitää etsiä se penteleen Bucket List.

Yes, löytyi vielä yksi lista!

CIA, KGB, MAFIA, KLU KLUX KLAN...  

Nyt minä muistankin, mihin tämä lista liittyy. Mutta en kyllä paljasta teille.
En ainakaan vielä. Kunnes Seiska jne.